Mari Korpimäki

kolttasaameksi / in Skólt Sámi

Minulta meni pitkään ymmärtää, etteivät lapsuuden kavereiden mummolat olleet tuhannen kilometrin välimatkan päässä toisistaan, kuten meillä. Pitkään meni ymmärtää myös se, miksi en puhu omaa äidinkieltäni koltansaamea.

Isäni synnyinkoti on Savon sydämessä Kaavilla Rovevaarassa ja äitini kotipaikka pohjoisen kolttakylässä, Inarijärven eteläpuolella, Mustolassa. Meille oli luonnollista, että kieli vaihtui mummolan mukaan lennosta lupsakkaasta Savon murteesta pehmeästi soljuvaan koltansaameen ja takaisin.

Molemmissa mummoloissa kalastettiin, hoivattiin eläimiä, syötiin omatekoista ruokaa, leivottiin, naurettiin paljon ja pidettiin ovet auki kylästelijöille. Oltiin kaukana kaikesta, keskellä ei mitään – muuta kuin puhdasta luontoa. Omavaraisuus oli arkipäivää ja puuhaa riitti vuoden jokaiselle päivälle. Kesät olivat lämpimiä ja aurinkoisia, talvet lempeitä ja runsaslumisia.

Siinä onnen kuplassa vietin lapsuuteni teini-ikään saakka.

Kunnes eräänä päivänä elämä muuttui. Olin yhdeksännellä luokalla Siilinjärven yläasteella. Tajusin, että voisin olla kaksikielinen, puhua molempia äidinkieliäni. Mutta en puhunut kuin toista. Sitä toista en puhunut, mutta ymmärsin. Tosin vain sydämelläni.

Tämä oivallus oli kuin jysähdys, joka vei pohjan pois siltä, kuka olin. Identiteetti oli 15-vuotiaana kriisissä ilman tätäkin tuskaa. Heräsi paljon kysymyksiä, epävarmuutta, hämmennystä ja vastauksien puutteessa myös vihaa. En ymmärtänyt, miksi oli näin, miksi en puhunut toista äidinkieltäni koltansaamea. Miksi minulle ei opetettu kieltä? Oliko syy minussa? Enkö ollut tarpeeksi hyvä tai riittävä?

En saanut kysymyksiin vastauksia.

Aikaa myöten tilalle tuli muuta aikuistumiseen liittyvää pohdintaa. Oma vaillinaisuus poltti silti sielua syvältä. Olin henkisesti vain puolikas ihminen.

Kielettömyys ja juurettomuus vaivasivat niin paljon, että aloin alitajuisesti ja sittemmin tietoisesti hakeutumaan ”omieni” pariin – vaikken edes tiennyt, keitä nämä omani oikeastaan olivat.

2010-luvun alussa olin aikuinen, naimisissa ja saanut ympärilleni oman perheen. Asuimme Helsingin lähiössä. Silti kipuilin yhä samojen aiheiden kanssa kuin aiemminkin. Kielettömyys ja juurettomuus vaivasivat niin paljon, että aloin alitajuisesti ja sittemmin tietoisesti hakeutumaan ”omieni” pariin – vaikken edes tiennyt, keitä nämä omani oikeastaan olivat. Selvisi, että Helsingissä on muitakin saamelaisia, jopa kolttasaamelaisia. Tielleni alkoi välähdellä satunnaista valoa.

Ovia alkoi avautumaan yhdistystoimintaan City-Sámit ry:n ja Saa´mi Nue´tt ry:n kautta. Löysin muita kaltaisiani ja aloin ymmärtämään, etten ole vajavaisuuteni kanssa yksin. Muitakin kielensä menettäneitä on, ja heitä on paljon. Ymmärsin, että he ovat yhtä kaikki saamelaisia. Vertaistuen avulla sain ensimmäistä kertaa oikeuden surra menettämääni ihmisyyttä. Itsensä syyllistämisen tilalle tuli tietoisuus, ettei syy ollut sittenkään minun.

Silti kieleen kohdistuva kiusaaminen tuntuu. Viime kesänä sivistyneenä pitämäni suomalainen puolituttu nauroi minulle ronskisti päin naamaa, että: ”Mikäs koltta sitä sinä olet, kun et kieltä puhu.” Puun takaa tulevia iskuja vastaan on vaikea puolustautua.

Meissä saamelaisissa saattaa olla patoutunutta vihaa ja ennakkoluuloja valtaväestön jatkuvia tölväisyjä kohtaan, mutta syystäkin. Eihän kielenmenetyksemme ole omaa syytämme, vaan vallalla olleen vahvan assimilaatiopolitiikan, jota Suomessa harjoitettiin jopa 1970-luvulle saakka. Käytännössä pakkosulauttaminen, assimilaatio, vaikutti saamelaiskieliin siten, että saamen kielet haluttiin hävittää kokonaan pois. Onneksi siinä ei onnistuttu, vaikka laajaa tuhoa aiheutettiinkin. Nykyään Suomen perustuslain 17 pykälän 3 momentissa sanotaan, että saamelaisilla on oikeus ylläpitää ja kehittää omaan kieltään ja kulttuuriaan. Se on hyvä lähtökohta, mutta arki on edelleen yhtä kamppailua.

Oman kielen ja kulttuurin menettäminen on niin syvä ja sukupolvelta toiselle siirtyvä trauma, ettei sitä ole syytä kenenkään vähätellä. Jos aihe ei kosketa itseä, eikä siihen ole mitään sanomista, on asiaan silti syytä suhtautua kunnioittavasti – ja jättää sanomiset itseään viisaammille.

Palasin eilen pohjoisesta takaisin Helsinkiin. Olin joitakin päiviä taas omieni parissa koltta-alueella, eli Sevettijärvellä, Nellimissä ja Keväjärvellä. Saan nykyään viettää aikaa työni puolesta siellä, missä sydän sykkii samaan tahtiin oman kansani kanssa.

Meillä on edelleen paljon työtä ja tekemistä kulttuurin ja kielen elvyttämisen eteen. Omat voimavaramme ovat kuitenkin rajalliset. Koltansaamen kieli on Unescon luokituksen mukaan vakavasti uhanalainen vain noin 300:lla kielenpuhujallaan. Itse en edelleenkään kuulu tuohon pieneen kielenpuhujien joukkoon. Tällä hetkellä minulle kuitenkin riittää se, että puhun, kuuntelen ja ymmärrän koltansaamea sydämelläni. Pidän kieltä henkisenä äidinkielenäni.

Olen antanut itselleni anteeksi ja luvan olla mukana sillä kielellä, jota suustani pääsee, eli useimmiten Savon murteella. Tänä päivänä pärjään hyvin, sillä itsetuntoni kestää. Helppo tie se ei kuitenkaan ole ollut.

Toivon sydämestäni, että omalla matkallaan olevat kielenpuhujat saisivat yhteisönsä tuen, olivat he sitten tiellään missä vaiheessa hyvänsä. Vain puhumalla ja mukana olemalla oppii. Rohkaisen kaikenikäisiä kolttasaamelaisia tarinoimaan keskenään siellä missä tavataan, viettämään aikaa yhdessä ja saikastelemaan (eli juomaan teetä) saman pöydän ääressä. Ja puhumaan toistensa kanssa.

Koltansaame elpyy kyllä. Pikkuhiljaa.

Gauriloffin sukuun kuuluva, kolttasavolaiseksi itsensä esittelevä Mari Korpimäki aloitti vuosi sitten Kolttakulttuurisäätiön asiamiehenä. Työ on pääosin etätyötä Helsingistä käsin, mutta vie Korpimäen noin kerran kuussa säätiön toimistolle Sevettijärven Kolttatalolle. Graafisena suunnittelijanakin toiminut Korpimäki tunnetaan myös oivaltavista saamelaiskampanjoista, joista merkittävimpänä kansalaisliikkeenä tunnetaan Lähetä postikortti Sevettijärvelle -kampanjasta virinnyt 99930 Sevettijärvi -sivusto Facebookissa, jolla pyritään turvaamaan Koillis-Lapin asukkaiden oikeus omiin postipalveluihinsa.

Kuva Mari Korpimäestä: Mikko Mäntyniemi
Artikkelikuva: Enrique Mendez