Kieliin ja niiden käyttöön liittyy paljon asenteita ja uskomuksia, joita toistamme arkielämässä ja joita pidämme tosina tai todellisuutta kuvaavina. Saatamme esimerkiksi päätellä puhujan murteesta hänen todennäköisiä luonteenpiirteitään tai kotiseutunsa. Monet näistä johtopäätöksistä ovat kuitenkin historian ja kulttuurin synnyttämiä, eivät välttämättä kieleen jollain perustavalla tavalla liittyviä. Yksi näistä on kielten luokittelu, jota kirjastojenkin luokitusjärjestelmissä käytetään.
Kielten tutkimuksessa käytetään erilaisia luokitteluja, mutta kirjastojen luokitusjärjestelmiin on päätynyt genealoginen luokittelu eli kielten luokitteleminen niiden oletettujen sukulaisuussuhteiden mukaan. Maailman kielet on siis jaettu kielikuntiin, joiden sisällä kielet ovat vähintään kaukaista suku toisilleen, ja toisaalta tätä sukulaisuutta ei ole kielikuntarajojen yli todistettavissa. Näitä luokitteluja tehdään tutkimalla niin nykykieliä kuin kielistä saatavilla olevaa historiallista aineistoa, minkä perusteella yritetään saada käsitys siitä, millaisia aiemmat kielet ovat olleet. Kielten genealogiseen luokitteluun hyödynnetään myös historiallista ja arkeologista tutkimusta, jotka auttavat sijoittamaan tiettyjen historiallisten kielimuotojen puhujia niin maantieteellisesti kuin ajallisestikin. Lisäksi nykyisin hyödynnetään geenitutkimusta, jonka avulla voidaan myös saada tietoa esimerkiksi siitä, mistä tietyn alueen ihmiset ovat alueelle saapuneet.
Genealoginen luokittelu onnistuu verrattain hyvin sellaisista kielissä, joita on paljon edelleen käytössä ja joista toisaalta on myös paljon historiallista kieliaineistoa. Tällainen kielikunta on esimerkiksi indoeurooppalaiset kielet, joka puhujamäärältään maailman suurin kielikunta: siihen kuuluu valtaosa Euroopan kielistä (mutta ei esimerkiksi suomi ja sen sukukielet) sekä lukuisat Lähi-idän ja Etelä-Aasian kielet, esimerkiksi persia ja hindi. Vertaileva kielitiede, jonka tavoitteena on kielten historiallisten sukulaisuussuhteiden osoittaminen eli genealoginen luokittelu, alkoi 1700-luvun lopulla, kun eurooppalaiset vahvistivat ensin asemiaan Etelä-Aasian kaupankäynnissä ja sittemmin alistivat alueet siirtomaahallinnon alle. Monet kauppa- tai hallintovirkailijat kiinnostuivat myös paikallisista kielistä ja huomattiin, että niin alueen klassinen kieli sanskrit kuin monet nykykieletkin ovat sukua Euroopan kielille.
Kielten genealoginen luokittelu on kuitenkin aina jossain määrin epävarmaa eikä välttämättä anna oikeaa kuvaa kielten historiasta. Genealogisessa luokittelussa usein käytetyt sukupuumallit antavat olettaa, että kielet jakaantuvat kerrallaan erilliseksi haaroiksi. Näinhän toimii ihmisten sukupuu, josta malli kieliinkin on otettu. Mutta kielten kohdalla jakautuminen ei useinkaan käy suoraan toisistaan täysin erillisiin haaroihin, vaan eri kielimuotojen puhujat ovat vuorovaikutuksessa toistensa kanssa, ja näin kielistä siirtyy toisiin vaikutteita. Lisäksi kaikki elävät kielet muuttuvat jatkuvasti, ja niihin vaikuttaa monenlaiset muutkin kuin kielelliset tekijät.
Sukupuumallit antavat myös harhaanjohtavan kuvan siitä, että kielet olisivat toisistaan erillisiä ja selkeärajaisia. Näin voikin joskus olla, kun esimerkiksi saman kielen puhujat jakaantuvat kahdeksi tai useammaksi ryhmäksi ja muuttavat eri suuntiin. Mitä todennäköisimmin tällöin nämä kieletkin muuttuvat eri suuntiin. Nykymaailmassa kuitenkin hyvin harvojen kielten puhujat elävät täysin tai edes lähes eristyksissä muiden kielten puhujista, ja niinpä käytännössä on usein mahdotonta vetää rajaa eri kielten välille. Kielten rajat ovatkin ennemminkin poliittinen päätös kuin kielten ominaisuus. Tästä yksi esimerkki on ruotsin ja norjan kielet, jotka kielitieteellisin perustein voitaisiin luokitella saman kielen eri varieteeteiksi, mutta joiden välillä on valtion raja.
Maailma on ollut monikielinen todennäköisesti jo ihmisten kielen syntymisestä asti. Myös ihmiset ovat olleet monikielisiä ja puhuneet eri kieliä tarpeen mukaan eri konteksteissa ja eri ihmisten kanssa. Kielten nimeäminen ja rajaaminen erillisiin kieliin tuntuu meille usein luonnolliselta, mutta se on ihmisten historiassa vasta varsin viimeaikainen käytäntö, jonka juuret johtavat osaltaan kolonialismiin.
Kun eurooppalaiset levittivät valtansa uusille alueille, vastaan tuli valtava määrä heille täysin uudenlaisia kieliä. Kuten monessa muussakin asiassa, eurooppalaiset halusivat ”järjestää” kielet, jotta kaaokselta näyttävä tilanne olisi paremmin hallittavissa. Esimerkiksi useilla alueilla Afrikassa käytetyt kielet eivät olleet erillisiä, vaan laajoja alueita, joilla puhuttiin toisiaan jonkin verran poikkeavia varieteetteja. Tällöin viereisten alueiden ja kylien puhujat ymmärsivät toisiaan, mutta kauemmaksi mentäessä ymmärtäminen vaikeutui. Nämä murrejatkumot eurooppalaiset erottelivat usein varsin keinotekoisin kriteerein eri kieliksi. Esimerkiksi Etelä-Afrikassa puhuttavista virallisista kielistä niin sanotut nguni-kielet zulu, xhosa, ndebele ja swati voisivat kielitieteellisestä ja käytännön ymmärrettävyyden näkökulmasta olla saman kielen eri varieteetteja, mutta nykyisin niitä pidetään eri kielinä. Kielten eroa vahvistettiin tarkoituksella apartheid-politiikan aikana pakkomuuttamalla ihmisiä puhuttujen kielten perusteella tietyille alueille. Erillisinä kielinä mikään nguni-kielistä ei ole puhujamäärältään niin suuri, että se uhkaisi englannin tai afrikaansin asemaa, mutta yhdeksi kieleksi laskettuna nguni-kielet olisivat olleet maan ehdottomasti suurin kieli.
Kieliä ei ollut useinkaan tarvetta myöskään nimetä ennen eurooppalaisten tuloa, vaan merkityksellistä oli esimerkiksi se, mistä kylästä oli kotoisin. Siten kylien tai alueiden nimet päätyivät usein myös kielten nimiksi. Tai kielten nimi muodostui väärinymmärryksen perusteella, kuten esimerkiksi läntisessä Tansaniassa puhutun ha-nimisen kielen: Kun ulkopuoliset kysyivät, keitä tämän alueen ihmiset olivat ja mitä kieltä he puhuivat, paikalliset vastasivat olevansa abaha ’täkäläisiä’ ja puhuvansa igiha ’täkäläisittäin’. Kielen nimeksi tuli siis ha, vaikka se vain tarkoittaa ’paikallinen’.
Jos kielet eivät ole olleet alun perin toisistaan erillisiä ja nimettyjä kokonaisuuksia, miksi silti usein niitä sellaisina pidämme? Kolonialistiset pyrkimykset loivat tarpeen kielten määrittelylle ja luokittelulle ja sitä kautta keinon hallita muita. Kolonialismin synnyn aikoihin Euroopassa valtasi alaa myös nationalistinen ajattelu, joka osaltaan loi ideologista perustaa kolonialismille. Nationalistinen ajattelu on myös ollut paljon muokkaamassa nykyisiä käsityksiämme kielestä. Nationalismi on uskoa siihen, että on olemassa yhtenäisiä kansoja, joilla on oikeus poliittiseen valtaan. Nationalistisen ajattelun mukaan kansa muodostaa kansallisvaltion, ja tietty yksi kieli on osa kansallista identiteettiä. Nationalistinen ajattelu häivyttää ihmisten historian, kulttuurin ja kielten luontaisen monimuotoisuuden, jota kaikkien valtioidenkin sisällä aina on. Toisaalta valtioiden rajat eivät myöskään luo ihmisten toiminnalle jyrkkää rajaa, vaan esimerkiksi kielten jatkumat jatkuvat myös valtionrajojen yli (vrt. edellä esimerkki ruotsin ja norjan kielistä).
Suomalaisillekin kovin tuttu äidinkielen käsite juontaa sekin juurensa nationalismiin – kansalla kun on ”luonnollisesti” yksi kieli, joka liittää sen yhteen ja joka toimii myös yhtenä kansallisen identiteetin peruspilarina. Tästä seuraa usein yksikielisyyden ihannointi. Kansalliskielen ideologia on myös luonut pohjan kielten väliselle epätasa-arvolle: kansallinen kieli on usein nostettu virallisen kielen asemaan, ja samalla muut kielet on unohdettu tai niiden käyttöä pyritään tietoisesti rajaamaan. Esimerkiksi Tansaniassa puhutaan yli 100 kieltä, mutta kansalliskieleksi valittu swahili on peruskoulun alaluokkien ainoa kieli. Ylemmillä luokilla ja korkeakoulutuksessa opetuskielenä on englanti, jonka asema on kolonialismin peruja.
Kielten luokittelu voi tuntua vain tekniseltä tavalta järjestää esimerkiksi kirjastojen aineistoja, mutta kuten edellä on kerrottu, perustuu tämäkin tapa tietyn aikakauden tietoisiin valintoihin, joilla on osaltaan viestitty ja vahvistettu ajatusta siitä, millaisia kielet ovat ja millainen asema niillä maailmassa on. Kuten ideologioissa laajemminkin, seuraavat sukupolvet toistavat totuttuja toimintamalleja usein asiaa sen kummemmin kyseenalaistamatta ja vähitellen alkavat pitää niitä itsestäänselvyyksinä. Mutta mitäpä jos kielten erottelun sijaan kirjastot voisivatkin olla auttamassa keinotekoisten kielirajojen ylittämisessä? Tällöin esimerkiksi ruotsinkielistä luettavaa etsivä voisi tulla laajentaneeksi näkökulmaansa ja huomata pystyvänsä lukemaan riittävästi myös norjaa. Ja Suomen kirjastojen varsin vaatimaton tarjonta esimerkiksi zulunkielistä lukemista kaipaavalle voisi olla hiukan laajempi, jos hakemalla zulunkielistä kirjallisuutta hakutuloksiin tulisikin zulun lisäksi muidenkin nguni-kielten tarjonta.
Lotta Aunio
Afrikan tutkimuksen dosentti
Bantukielten vanhempi yliopistonlehtori
Helsingin yliopisto
Kuvituskuva: Lotta Aunio