Monikielisyydestä puhuttaessa on kuitenkin koko ajan otettava huomioon yksilöllinen ulottuvuus. Kuvitelma siitä, että yhdellä ihmisellä voi olla vain yksi äidinkieli, oli jonkin aikaa vallitsevana kansallisvaltioiden nousun myötä 1800-1900-luvuilla, ja aiheutti paljon pahaa vähemmistökielille suomalaisessakin yhteiskunnassa. Ajateltiin jopa, että useamman kielen oppiminen jo lapsena on haitallista ihmisille. Vaikka tutkimus sittemmin on osoittanut täysin vastakkaista, yksikielisyyttä ihannoivat käsitykset elävät edelleen. Käsitys elää voimakkaana Venäjän nykyisen hallinnon kielipolitiikassa, joka jatkuessaan voi johtaa suhteellisen nopeasti vähemmistökielten kuolemiseen.
Ruotsissa Riksbankens Jubileumsfond, maan suurin humanististen ja yhteiskuntatieteiden rahoittaja, julkaisi äskettäin vuosikirjan RJ:s årsbox 2019: Det nya Sverige, joka koostui muutaman kymmenen sivun katsauksista eri asioihin. Yksi katsaus käsitteli kieliä, ja sen on kirjoittanut Mikael Parkvall Tukholman yliopistosta. Katsaus on kiinnostava ja sisältää hyödyllistä tietoa. Toisin kuin valtio Suomessa, Ruotsin valtio ei rekisteröi kansalaisten kieliä. Niinpä Parkvall on tehnyt paljon työtä selvittääkseen Ruotsissa puhuttuja kieliä 2010-luvulla; hän julkaisi tuloksiaan kirjassa Sveriges språk i siffror (2015). Selvityksen mukaan suurimpia äidinkieliä ruotsissa v. 2012-13 olivat suomi, arabia, serbokroaatti-ryhmä (Jugoslavian hajoamisen jälkeen poliittisista syistä erillisiksi ajautuneet kielet), kurdi, puola ja espanja.
Kielten luokittelun hankaluus käy Parkvallin katsauksesta ilmi: Ruotsin virallisessa tilastossa tunnistetaan vain yksi saamen kieli, vaikka kielitieteilijät nykyisin erottavat yhdeksän saamen kieltä, joista useita puhutaan Ruotsin alueella. Ruotsin eri murteita ei eroteta toisistaan eri kieliksi, mutta suomi ja meänkieli erotetaan, vaikka moni kielitieteilijä pitää niitä saman kielen murteina. Kuten tästäkin näkyy, kielten luokitteluun julkisessa hallinnossa vaikuttavat aina myös politiikka ja kulttuuriperintö.
Se mikä Parkvallin katsauksesta melko yllättävästi puuttuu, on yksilöllinen monikielisyys. Hän on selvittänyt perusteellisesti ruotsalaisten äidinkieliä, mutta ei puhu lainkaan siitä, millaista yksilöllistä monikielisyyttä Ruotsissa on (paitsi se, että jotain muuta kieltä äidinkielenään puhuvat osaavat tavallisesti myös ruotsia). Hän suhtautuu pessimistisesti monikielisyyden mahdollisuuksiin säilyä. Tässä minua kiinnostaa vertailu antiikin ja keskiajan Sisiliaan, jota olen itse tutkinut. Siellä kaksi kieltä, kreikka ja latina, säilyivät ainakin tuhat vuotta rinnakkain, paikoittain todennäköisesti 1500 vuotta. Kyse oli toki kahdesta korkean prestiisin kielestä, joita molempia käytettiin (eri aikoina) kirkon ja hallinnon piirissä.
On kiinnostava nähdä, miten tilanne kehittyy nykymaailmassa. Joko ymmärretään, että valtiot eivät ole yksikielisiä, vaikka niin usein ajateltiin kansallisvaltioiden muodostumisen aikana? Syntyykö jännitteitä monikielisten suurkaupunkien ja maaseudun välille? Toivon ainakin, että kestävän monikielisyyden arvo yksilöille ja yhteisöille ymmärretään myös 2020-luvulla.
***
Kalle Korhonen on Koneen Säätiön tiedejohtaja, joka oli vastuussa myös säätiön kieliohjelmasta (2012–2016). Hänen taustansa on antiikintutkimuksessa, ja hän on klassisen filologian dosentti Helsingin yliopistossa.