Ilmi Villacís

Kirjoittaja Ilmi Villacís on Lukukeskuksen toiminnanjohtaja, joka pitää kieltä ja lukemista elintärkeänä oman identiteetin muodostumisen kannalta sekä oikopolkuna eri kulttuureihin. Satakielikuukaudessa mukana kirjailijavierailujen järjestämisessä.

Pakko lukea

Kirjailija Seita Vuorela sanoi äskettäin kirjailijahaastattelussa, että se mitä kirjoitetaan lapsille ja nuorille on hyvin tärkeätä, koska ne tarinat kulkevat mukana koko elämän. On totta että tarinat, joita kuulemme ja luemme lapsena (ovat ne sitten satuja, romaaneja, suullisia kertomuksia) jäävät seuraamme koko elämäksi. Tarinoilla voi olla sellainen käänteentekevä vaikutus, jonka tajuamme vasta myöhemmin tai sitten emme tiedosta sitä koskaan.

Itse muutin Virosta Suomeen 80-luvun alussa teini-iän kynnyksellä, jolloin en enää voinut imeä itseeni suomalaista lastenkulttuuria ja -kirjallisuutta. Suomalainen identiteettini jää aina vajavaiseksi siltä osin. Senpä vuoksi olen yrittänyt antaa Suomessa syntyneelle lapselleni edellytykset päästä jo pienestä pitäen rakentamaan identiteettinsä kaikilla kotikielillään eli sekä viroksi, suomeksi että espanjaksi lukemalla kirjoja kaikista kulttuureista. Niinpä hänen elämäänsä jäävät toivon mukaan tasavertaisesti sekä Lotte, Risto Räppääjä että Ratón Pérez.

Lukukeskuksen toiminnanjohtajana ja lastenkirjojen puolestapuhujana olen tutustunut suomalaiseen lastenkirjallisuuteen myöhemmällä iällä. Tunnustan, että joskus kadehdin suomalaisia, jotka jakavat yhteisiä kokemuksiaan Viisikosta tai Kirsi Kunnaksen runoista. Vaikka tiedän mistä on kyse, en voi jakaa sitä kokemusta samalla tavalla. Ne tarinat eivät voi kulkea kanssani läpi elämän samalla tavalla kuin Eno Raudin Näpsäkäävät. Minulla on omat lapsuuden tarinani, jotka jaan virolaisten kanssa. Samalla se on minulle tärkeä henkinen side juuriini.

Olen miettinyt, millä lailla lapsena lukemani kirjat ovat vaikuttaneet kasvamiseeni sellaiseksi ihmiseksi kuin olen? Luin varmasti enemmän kuin monet muut ikäiseni siihen aikaan. Virossa kotiin kuin kotiin kuului aina iso kirjahylly vaikka valikoima saattoi olla mielivaltainen. Koska elettiin neuvostoaikaa, niin virolaisen klassikon vierestä saattoi löytyä pakollinen kommunistinen manifesti tai Leninin elämänkerta. Luin samaan aikaan satuja, lastenkirjoja ja tiiliskiveä Leningradin saarrosta.

Lastenkirjojen valikoimissa oli enimmäkseen virolaisia ja venäläisiä lastenkirjoja, mutta myös Tove Janssonia, Aapelia ja Astrid Lindgreniä. Lempikirjojeni joukossa oli sellaisia, joihin vasta myöhemmin olen tajunnut olevan piilotettua propagandaa. Joissakin tarinoissa ideologia on peitelty niin hyvin, ettei sitä aikuinenkaan ymmärrä. Toisissa se on taas niin ilmeistä, että lapsikin tajuaa. En koskaan niellyt tarinaa sankaripioneeri Pavlik Morozovista, joka ilmiantoi puolueelle ”kulakkiperheensä” viljan piilottelemisesta.

Yksi lempihahmoistani oli pienikokoinen lierihattuinen poika Totu, joka asusteli samanlaisten pienikokoisten mukavien heppujen yhteisössä. Totu ja kaverit olivat nokkelia ja seikkailunhimoisia ja niinpä ne keksivät lentää kuuhun. Kuuhun oli kuitenkin jo juurtunut tuhoisa kapitalismi. Niinpä Totu kavereineen joutui keksimään kaikenmoisia kujeita ilkeiden paksumahaisten liituraitapukuisten kapitalistien pään menoksi. Olin tietenkin aina Totun puolella, joka oli sympaattinen hahmo ja halusi kaikille vain hyvää.

Muutettuani Suomeen hämmästelin sitä, että kahdeksannella luokalla luettiin pakollisena vain pari pokkaria. Virossa piti jo alaluokilta lähtien lukea pakollisena kymmenisen kirjaa vuosittain. En puolusta massiivista pakollista lukemista mutta koen, että yhdessä luetut kirjat antoivat koko sukupolvelle yhteisen kokemuksen. Propagandaakin sisältäneet tarinat ovat olleet osa yhteistä historiaa, yhteistä identiteettiä hyvässä ja pahassa.