Polina Kopylova
Polina Kopylova on Suomessa asuva pietarilaissyntyinen kirjailija, runoilija ja kahdella kielellä kirjoittava vapaa toimittaja.
Mistä kääntäjä kääntää?
Muistan elävästi ensimmäisen kääntäjäkokemukseni kielipainotteisessa koulussa: englannin kielen opettajamme ehdotti kokeilemaan lorujen kääntämistä venäjäksi. Tehtävä osoittautui haastavaksi palapeliksi. Lähdekielen ”palat”, eli sanat, eivät millään tahtoneet sopia venäjänkieliseen runkoon. Rytmi takkuili eikä riimejä löytynyt. Se tunne, this feeling, это чувство, kun ymmärrän itse tekstiä, mutten millään pysty siirtämään kokemusta toisen kielen sanoihin!
Toinen kosketukseni kääntämiseen tapahtui ensimmäisessä työpaikassani: nuorena media-assistenttina avustin kaksikielisten kirjojen toimittamisessa. Kyseessä olivat Venäjän kuuluisimman runoilijan Aleksandr Pushkinin käännökset englannin kielelle. Kääntäjänä toimi erittäin kokenut ja Pushkiniin rakastunut kääntäjä ja kustantaja Antony Wood.
Aleksandr Pushkinilla (1799–1837) oli itsellään mainio kielipää, venäläisenä aatelisena hän oli täysin kaksikielinen. Hänen toisena kielenään oli ranskan kieli – Euroopan vanhimpia kulttuurikieliä. Hänen roolinsa venäläisen kirjallisuuden kehittämisessä on verrattavissa Aleksis Kiven rooliin suomalaisessa kulttuurissa: hän kohensi silloin nuoren venäläisen kansallisen kirjallisuuden tasoa maailman tasolle tuomalla siihen tarinat, genret ja kerrontatavat, jotka olivat jo satoja vuosia olleet käytössä eurooppalaisessa kirjallisuudessa.
Hän ei ollut pelkkä oppilashenkinen matkija. Hän toimii maailman kirjallisuuden aarreaitan avaajana, mikä oli tuolloin 200 vuotta sitten Venäjällä täysin tarpeen. Pushkin oli kulttuurien metakääntäjä, joka osasi siirtää kulttuurista toiseen kokonaisen ehjän maailman, eikä pelkkää tekstiä.
Pushkiniin ja hänen kirjalliseen perintöönsä liittyy kuitenkin eräs arvoitus: hänen teoksiaan on mahdotonta kääntää muille kielille. Tai onhan se teknisesti mahdollista, mutta englanniksi käännettynä Pushkin kuulostaa Shakespearelta ja menettää ainutlaatuisuuttaan. Ranskaksi Pushkin muistuttaa Molièrea. Ja niin edelleen.
Proosan kanssa maailman siirtäminen tuntuu ehkä helpommalta kuin runoudessa. Runous asettaa haasteita sen verran, että monien maineikkaidenkin kääntäjien mielestä runoutta ei yksinkertaisesti voi kääntää toiselle kielelle sataprosenttisesti, eli kaikkine vivahteineen: joku detalji, nyanssi tai sointu aina jää pois matkalla kielestä toiseen.
Itse olen runoilijana ja kääntäjänä otollisessa tilanteessa: kahden kielen ja kulttuurin osaaminen antaa minulle mahdollisuuden verrata alkuperäistä tekstiä ja käännöstä. Havannoista tärkein lienee se, etteivät merkitykset ainoastaan jää käännöksestä pois vaan ne myös muuttuvat. Lisämerkityksiäkin tulee; runon erikielinen versio näkyy ikään kuin toisesta näkökulmasta kuun pimeän puolen tapaan.
En voi puhua toisten runoilija-kollegoideni puolesta, mutta itse käsittelen runoa moniulotteisena taiteellisena ilmiönä, joka syntyy ”siellä jossain” Platonin idean tapaan, alkeellisena värähdyksenä, taustalla välttämätön ilmaisun tarve. Alussa se orastaa mielessä yksittäisinä loppusointuna, irtonaisina kielikuvina, sykkii sanattomana huminana, hetkellisinä tunteina ja kokemuksina, joiden lopullinen ilmaisumuoto on vielä epäselvä.
Seuraavassa vaiheessa runo pakkautuu sanoihin kuin musiikki mp3-formaattiin: osa hienoista vivahteista ja nonverbaalisista viesteistä jää lukijan arvioitavaksi. Kirjoitettu runo on näin ollen kuin alkuperäisen idean heijaste, projektio ja supistettu versio.
Tarkka ja innostunut lukija pystynee kuulemaan sanojen takaa runon alkuperäistä hengitystä – ja samaan on pystyttävä ammattinsa puolesta kääntäjänkin. Näin ollen kääntäminen ei ole alkuperäisen tekstin kertomista toisen kielen sanoin, vaan alkuperäisen idean projisointia toiseen kieleen ja kulttuuriin, sen tulkitseminen ja ikuistaminen sanalliseen muotoon, joka on tasavertainen alkuperäisen tekstin kanssa.
Haastava, mutta erittäin palkitseva työ, sanoisin.